"Vaikeudet eivät ole este, ne ovat hidaste sillä matkalla, joka sinun on tarkoitus käydä. Ne eivät kuitenkaan määritä millainen sinä olet, vaan antavat suunnan eteenpäin."
Niinhän se menee, että vaikeudet muovaavat sinua tai ajatusmaailmaasi erilaiseksi, jotta voisit olla parempi versio itsestäsi. Minun kohdallani tämä on tullut todistettua useasti ja aina vaan vaikeuksista on loppuviimein tullut voittoja. Ei ehkä sellaisia voittoja, kuin voisi kuvitella, kuten miljoonapotti lotosta tai arvonnasta uuden keittiön voittaminen. Lähinnä henkisiä voittoja, jotka ovat vahvistaneet minua ihmisenä.
Kuitenkin minulle on sattunut ja tapahtunut vuosien aikana paljon niin hyvää kuin pahaakin, mutta tämä vuosi oli jotenkin erityisen vuoristoinen sekä mutkikas. Olen saanut todella paljon hyvää elämääni, mutta minulta on sitä hyvää viety poiskin runsaalla kädellä. Enkä ole ollut ehkä ihan kokonainen ihminen vähään aikaan.
Minä olen kamppaillut miltei koko elämäni masennuksesta ja muista mahdollisista sekä mahdottomista sairauksista, mutta niiden kanssa olen oppinut elämään, paitsi ensimmäiseksi mainitun. Elämäni tuntuu olevan vuoristorataa, ensimäisestä haaksirikosta selvittyä, meri heittää minut uudelleen tuuliajolle, josta on vaikeampi päästä pois. Nyt tänä vuonna olen menettänyt ja saanut asioita elämääni, isojakin sellaisia.
Minulle selvisi nyt miltei 30 vuoden jälkeen, ettei oma kasvatti-isäni ollutkaan se biologinen isä, missä luulossa olen ollut koko elämäni ajan. Äitini oli tiennyt koko minun lyhyen elämäni ajan mahdollisuudesta, että minun kasvatti-isäni ei olisikaan oikea isäni vaan henkilö, johon minulla ei ollut koskaan mahdollisuutta tutustua.
Se mitä minulle on kerrottu ja mitä olen kuullut, olisi biologinen isäni tahtonut tunnustaa isyytensä ja ottaa meidät, isosiskoni, isoveljeni sekä äidin asumaan kanssaan hänen jo olemassa olevien tyttärien lisäksi.
Koskaan näin ei tapahtunut äidin sinisilmäisyyden sekä pelkuruuden vuoksi. Näin minä olen asian ymmärtänyt minulle selitetystä. Äiti pelkäsi niin kasvatti-isääni, kuin sitä mitä elämä olisi ollut jos biologinen isäni olisi tunnustanut isyyden, jolloin äidin olisi pitänyt olla hänen kanssaan tekemisissä niinkuin mustasukkaisen kasvatti-isäni, isosisarusteni isän kanssa. Siinä hetkessä minulta vietiin osa perheestäni, osa identiteetistäni sekä mahdollisuus tutustua oikeaan isääni.
Enää isään tutustuminen ei ole mahdollista, sillä hän on edesmennyt muutama vuosi sitten. Äitini pelkuruus vei minulta isän, sen hahmon, johon minun olisi pitänyt saada luoda isä-tytär-suhde, joka on merkittävä perusta kasvavan naisen itsetunnolle, tunne-elämälle sekä tuleville ihmissuhteille. Oikeaa isähahmoa minulla ei ole ollut koskaan, jonka vuoksi monet psykiatrit ovat kertoneet, että sen vuoksi olen kasvanut hieman kieroon. Tällä tarkoitan tunnesäätelyä, itsetuntoa, ihmissuhteiden rakentamista sekä sitä, että minulla ei ole ollut isällistä roolimallia koskaan, mistä olen ollut lapsesta asti äidilleni katkera.
Se mitä minulta vietiin on iso osa tämän hetkistä identiteettiäni, en tiedä kuka olen tai minne kuulun. Vaikka en isää tuntenutkaan, on minusta silti väärin viedä se pienikin mahdollisuus isään ja kertoa hänestä vasta raukkamaisesti tämän poismenon jälkeen, niin minulle kävi. Se, että isä on pitänyt kaikki ne vuodet ennen kuolemaansa minun valokuviani seinällään, ajatellut minua ja puhunut minusta, on tuonut itselleni jonkinlaista helpotusta siihen tuskaan, jota olen käynyt läpi.
Tuntuu, että minua on huijattu tarkoituksella, ettei minuun sattuisi. Sattuupa silti ja aivan äärettömän paljon. En voi edes kuvailla sitä tuskaa, kipua ja tunteita joita sisälläni mylvii tämäntästä, enkä niitä edes voisi pukea sanoiksi tai ainakaan hienoiksi sellaisiksi. Se syy minkä olen saanut siihen, että minulta on pimitetty tämä tieto näinkin pitkään on se, että ei ole ollut uskallusta sekä on ajateltu sitä, miten minä reagoin saatuun tietoon. Minusta se, että minulle olisi voinut kertoa edes silloin, kun täytin 18 vuotta, olisi ollut riittävä vaikka olisin voinut siitä pahemmin järkyttyä.
Miksi pitkittää vääjäämätöntä, vai olisiko tämä salaisuus mennyt äidin mukana hautaan asti, jos asia ei olisi tullut aiemmin käsittelyyn. Minähän kerroin haluavani tehdä dna-testin ihan huvin ja urheilun vuoksi loppukesästä, käytyämme isosiskoni kanssa sukukokouksessa. Sen jälkeen siskoni painosti äidin kertomaan, etten saisi asiaa tietää dna-testillä, jolloin tilanne olisi ollut aivan varmasti vielä pahempi. Isosiskoni painostus oli lopulta vain neuvo, eikä hän missään välissä uhannut välien rikkomisella tai muulla tavoin. Isosiskonikin on tiennyt asiasta ennen minua, enkä tiedä onko asiasta muut olleet tietoisia, vai oliko tämä siskoni ja äitini kahden keskeinen salaisuus, ennen kuin se minulle paljastettiin.
Siitä olen hieman kyllä katkera isosiskolleni, kun ei ole minulle tätä itse kertonut, vaikka äidin mukaan hän on tiennyt tästä jo 10 vuotta. Hänen kanssaan kuitenkin olen asiasta keskustellut ja hän on kertonut, ettei ole hänen asiansa kertoa näin isoa salaisuutta, jonka äidin olisi pitänyt jo aika päivää sitten kertoa. Sen ymmärrän, mutta sattuu se silti. Tällä hetkellä, minulla on kyllä paremmat välit välittävään isosiskooni, kuin äitiini. Isosiskoni on kuitenkin käynyt asiaa kanssani läpi useasti ja keskustellut kanssani kaikesta minua askarruttavasta asiaan liittyen omien tietojensa mukaan.
Äitini tosin pakenee asian käsittelyä, vaikka kertoikin minulle, että käydään asia niin monesti läpi, kuin on tarvis. Äitini pakenee samojen selitysten taakse, eikä ota vastuuta teostaan vaan sysää asian kasvatti-isäni niskaan. Hänen takiaan äiti ei uskaltanut antaa biologisen isäni tunnustaa isyyttään vaan lähti kuitenkin kasvatti-isäni mukaan unohtaen isäni olemassaolon. Aina asiaa käsiteltäessä, vastaus on sama; kasvatti-isä sitä, kasvatti-isä tätä. Ei ikinä, että minä tein, minä sanoin tai minä jätin tekemättä. Niin pitkään, kun äitini ei ota vastuuta, en minäkään anna tätä hänelle anteeksi.
Kaiken tämän todella huonon keskellä, minulla on ollut kyllä ilo saada elämääni myös jotain uutta! Olen nimittäin löytänyt isäni kaksi tytärtä, jotka ovat minun isosiskopuoliani. Olen saanut kaksi uutta siskoa ja muita perheenjäseniä osaksi elämääni, joiden kanssa tutustuminen on alkutekiöissä. Isosiskoillani sekä minulla ei ole kovin montaa vuotta ikäeroa ja me olemme kaikki niin samanlaisia. Olen aivan innoissani siitä, että olen saanut lisää perhettä, vaikka se vaatikin yhden ison menetyksen.
En malta odottaa, että pääsen kunnolla tutustumaan koko uuteen perheeseen, johon tunnen kuuluvani. Kaikki kenen kanssa olen ollut yhteyksissä tähän mennessä, on ottanut minut todella avosylin vastaan ja toivottanut mukaan perheeseen. Kaikki isosiskot, joita minulla nyt onkin yhden sijasta kolme ovat tukeneet minua tämän asian kanssa ja siitä olen enemmän kuin kiitollinen.
Harmittaa, että melkein 30 vuotta meni ohi, emmekä ole voineet sisarussuhdetta luoda, mutta se on muuttumassa! Aion kyllä mahdollisuuksieni mukaan olla mahdollisimman paljon tekemisissä ja suunnitella tulevaisuuden suunnitelmia sekä luoda muistoja heidän kanssaan.
On minulla vielä pysynyt tuo oma puolisokin jo kohta kahdeksatta vuotta vierellä, eikä se siitä nyt ole minnekkään menossa. Arvostan hänen tukeaan ja sitä miten hän on jaksanut minua tsempata eteenpäin koko ajan. Ikinä en tuota miestä vaihtaisi pois mistään hinnasta. Jottei tästä nyt tulisi aivan liian pitkä postaus, voin avata lyhyemmissä jaksoissa tätä asiaa enemmän ja tarkemmin. Ellette halua esimerkiksi jotain videota aiheesta, jossa tämä on selitetty auki.
Kirjoittamalla tämä on todella hankala saada kerrotuksi, niin että kaikki seikat tulee selvitettyä.
Mitä mieltä te olette siitä, että tällaista salaisuutta pidetään näin pitkään tai missä vaiheessa te ajattelisitte, että nuorelle ihmiselle voisi näin ison asian kertoa?
Lisää kommentti
Kommentit