Itsellä on aina ollut koiria, niin kauan kun muistan. Ihan vauvana meillä oli kissoja, mutta niistä ei oikein ole mitään muistikuvaa. Meillä on ollut sen verran huono tuuri koirien suhteen, sillä kaksi ensimäistä lähtivät aivan liian aikaisin pois perheestä. Ensimäinen koira, Beetu, berninpaimenkoira oli aivan ihana halinalle ja tuli toimeen lasten kanssa hyvin. Meitä lapsia, kun on tosi monta ja kaikki olimme nuoria. Niin ihana ja täydellinen, vaikka pelkäsikin kovia ääniä, salamavaloja, miehiä sekä miltei omaa varjoaankin. Sillä oli pieni häntämutka, en ole ihan varma mistä se tuli, mutta muistikuvieni mukaan Peepeen äiti olisi sitä purrut häntään ja siihen tuli mutka luutuessaan. Peetu ei kyllä meidän ikäväksi kerennyt nähdä kovin montaa joulua tai perhejuhlia, kun sen tila romahti ja lopulta se jouduttiin lopettamaan aivokasvaimen takia neljän vanhana.

Sitten taloon astui sekarotuinen, berninpaimenkoiran ja kultaisennoutajan sekoitus, Luca. Sillä oli niin paljon Peetumaisia piirteitä, ettei ollut tosikaan. Luca oli kuin asunut meillä aina, se löysi Peepeen vakio nukkumapaikat alta aika yksikön ja asettui kodiksi äkkiä. Tosin tämäkään elämänalku ei saanut kauaa enää ilahduttaa meitä maan päällä, kun viikonlopun aikana Lullukan tila huononi eikä se syönyt, tahtonut lenkille tai enää jaksanut tehdä muuta kuin maata vain paikoillaa. Eläinlääkärissä ei ollut mitään toivoa enää, joten Lullukka nukutettiin ikiuneen ja se pääsi kahden vanhana Peepeen seuraksi pilvien reunalle autoimmuunijärjestelmän vajaatoiminnan takia. Hirveästi ei kyllä tosiaan ole ollut onnea osunut kohdalle, kun molemmat koirat lähti liian aikaisin. 

Sitten sain ilmoituksen äidiltä, että olisi vuoden tai kahden ikäinen kultainennoutaja vailla rakastavaa kotia. Leevi oli laiha sekä vähän arka, vaikka todella ihana ja rakastettava tapaus. Sitä ei haitannut sateet, ei haitannut lapsien meteli tai mitkään muutkaan, se nautti perheestä ja rapsutuksista! Pitkään ei mennyt kotiutua, se oli nopeaa ja tuntui taas, kun olisi ollut meillä aina. Niin höntti ja omanlainen luhnukka. Edelleen se porskuttaa ja on jo kuuden vanha. 

Leevin jälkeen ostin itselleni oman koiran, Justiinan. Kenties olen katsonut liikaa nuorempana Pekkaa ja Pätkää, mutta ihan samalla lailla Justiina olisi pentulaatikossa mätkinyt kaulimella veljiään ojennukseen, jos kaulimen olisi pennulle antanut. Justiinassa on kolmea rotua, lapinkoiraa, mastiffia ja dogo argentinoa. Tosin tuo on tossueläin, kaikkea ja kaikkia rakastava lyhytkarvainen eläin, joka kaivautuu väkisin kainaloon, ulvoo kanssasi kuuta ja vie sinulta viimeisenkin järjenrippeen päästäsi, lisäten kuontaloosi paljon harmaita hiuksia. Mitään se ei tee jos ei tahdo, niin kovapäinen tapaus, mutta rakkaudella ja herkuilla todella helposti lahjottavissa. Todella helppo koira pitää ainoana koirana, kun sateella se ei halua edes mennä ulos, hän kun on oikea Prinsessa, eikä hänen korkeutensa tarvitse kastella tassuja tai mahaa vesisateessa. Uimaankaan tämä ei helposti tule, mutta pienellä maanittelulla saa Puppiinan pulahtamaan nopeasti ja juoksemaan salamana rantaan ottamaan aurinkoa ketarat oikosellaan ja kuivattelemaan. Kuitenkin onhan Prinsessa Pupsiina neljän vanha jo, tietää mitä hän haluaa ja kuinka Prinsessana eläminen hoidetaan. 

Pitihän minun Justiinalle ostaa kaveri, kaveri kuka pitäisi tuolle Prinsessa Läskipäälle seuraa, kun molemmat, minä sekä parempi puolisko ollaan töissä. Kara on paperikoira, ei kuitenkaan origami, vaan paperillinen saksanpainajainen. Aina olen halunnut saksanpaimenta, mutta tämä yksilö jääköön myös viimeiseksi. Kodinvaihtajana minulle tullut koira on kyllä ollut työn ja tuskan takana saada edes jonkinlaista oppia menemään perille ja hioa hieman käytöstä. Edellisessä kodissa ei paljoa ollut tälle tehty, vaikka niin oli väitetty. Meni vuosi ellei jopa puolitoista, ennen kuin komennettaessa koira ei pissannut pelosta alleen, vaikka komennuksessa ei korotettaisi ääntä, vaan käytettiin neutraalia äänensävyä. Pitkään meni, että suurin osa perheestä ei saanut osakseen haukkukonserttia, kun Kara näki heidät pitkästä aikaa. Paha tapa Karalla on reagoida stressiin tai arastelemiinsa tilanteisiin haukkumalla, mikä näyttää pahemmalta kuin on. Paljon on tuon Kakaran kanssa saatu asioita korjattua, mutta paljon olisi vielä edessä. Miltei saman ikäisiä Kara ja Justiina ovat keskenään, miltei tasan puolisen vuotta ikäeroa, joten molemmat ovat suhteellisen samoilla aallonpituuksilla. 

Didi, kaikkien isojen koirien kauhu. Kaniinimäyräkoira, sellaisesta en ollut ikinä ennen kuullut, ennen kuin äiti Helsingistä adoptoi pienen makkarakoiran Leevin seuraksi. Toisilleenhan ne piti kyllä seuraa, vaikka Didi onkin oman arvonsa tunteva leidi, joka ei pelkää sanoa oman mielipiteensä. Kipakka nuorukainen, sekin jo kolmen vanha. Silti vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää paljon, tai ehkä ikä on nimenomaan juuri syy vauhdille sekä vaarallisille tilanteille. 

Meidän koirat sekä äidin luona asuvat koirat tulevat toimeen kyllä keskenään ilman mitään ongelmia. Tosin meillä menoa ja meininkiä löytyy talosta aina nelikon keksiessä mitä ihmeellisimpiä tempauksia keskenään. Ikinä ei pidä nelikkoa jättää vahtimatta, jos vanhempieni luokse mennään. Silloin kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.