Monesti kuulee ne perus pinttyneet lausahdukset jokaisen miehen tai pissaliisan suusta, "höhö, sä leikit vaan ruualla. Onneks metukka on hyvää ja mistä tietää jos syön samaa hevosta millä oon ratsastanu.." Yli turhaa papatusta siitä, että miten ratsastaminen tai hevosten kanssa harrastaminen ei ole urheilua. Ratsastus on harrastus ja urheilua siinä missä yleisurheilu on jollekin toiselle, joka ei voisi kuvitellakaan elää ilman harrastustaan. Toki onhan tässä tietysti sekin, että jokaisella on omat mielipiteensä ja ne on vapaus tuoda ilmi, mutta silti toiselle tärkeän harrastuksen morkkaaminen on turhaa. 

Olen ratsastanut itse pienestä tytöstä asti ja käynyt vakituisesti tunneilla sekä valmennuksissa. Kilpailuissa olen myös käynyt, hyppimässä esteitä hevosen kera. Kuitenkin aikuistuttuani, rahat alkoivat olla tiukilla ja vanhemmatkaan eivät enää voineet kustantaa sarjalippuja niiden ollessa useamman satasen. Onneksi sosiaalitoimisto auttoi sen verran minun ollessa vielä alaikäinen, että he maksoivat harrastukseni sekä tukihenkilö kuskasi minua harrastukseeni. Harrastuksen ja iän tuoman kotoa muuton vuoksi jäi harrastus vähän vähemmälle. Satunnaisesti varasin tunteja ja kävin tuttavien hevosilla ratsastamassa aika ahkerasti. Toivoin, että vielä joskus minulla olisi aikaa sekä rahaa harrastaa kunnolla sitä mistä tykkään. 

Nyt on ollut luojan lykky, että paremman puoliskon vanhemmilla on hevostila, jossa pääsen auttelemaan ja liikuttelemaan paria hevosta silloin tällöin. Oman hankinta on ollut aika paljon mielessä, mutta saas nähdä muuttuuko mieli vai ei. Enää en ehkä koe itseäni tavoitteelliseksi valmentautujaksi kisoihin tai muihinkaan tapahtumiin, haluaisin jonkun rauhallisen hevosen, jonka kanssa voi tehdä maastakäsin asioita ja viettää aikaa metsässä kävellen. Olen ehkä sen verran vanhakin jo lähtemään valmentautumaan, etten usko pärjääväni. Kaikki mahdollisuudet ovat vielä kuitenkin auki. 

Kuitenkin kiinnostuin tästä harrastuksesta ihan pienestä tytöstä, kun kaikki hevosohjelmat tuli katsottua, kaverit ratsastivat sekä muutamalla oli omia hevosia jo. Ei meidän perheellä ollut hirveästi varaa tuohon harrastukseen, joten sen jälkeen sekin jäi vain haaveeksi ja kävin satunnaisesti siellä ja täällä kaverien kanssa kokeilemassa istua hevosen selässä. Olin aina tykännyt siitä, miltä hevoset näyttivät nelistäessään vapaina ja siitä kuinka ne olivat uskollisia omalle omistajalleen, jos heidän välilleen oli syntynyt todellinen side. Sitä itsekin halusin, halusin oppia lukemaan hevosia ja luoda sellaisen siteen, mutta se ei ollut juurikaan mahdollista rahallisesti. Olin ehkä vähän kateellinen muillekin, ketkä pystyivät ratsastaa ja valmentautua kolme kertaa viikossa ja kisata jokaisissa kisoissa. 

Myöhemmin itsekin pääsin aloittamaan tämän harrastuksen ja voi pojat miten nautinkaan joka viikoisesta tunnista, valmentautumisesta sekä kisaamisesta. Minulla oli yksi ainut lempihevonen, jokaiset kisat menin sen hevosen kanssa, valmentauduin sillä ja leirilläkin otin sen hoidokikseni. Voin sanoa, että saimme jonkinlaisen yhteisen sävelen aikaiseksi ja se tuntui ihanalta. Opin jonkin verran lukemaan kyseistä hevosta, meistä hetkeksi tuli erottamaton parivaljakko, kunnes hevonen meni myyntiin ja minä lopetin säännöllisen harrastamisen. Tosiaan silloin tällöin kävin vain hevosen selässä, mutta ei enää se harrastus ollut samaa. 

Nyt tosin olen vain puskaratsastaja, tuntuu, että olen unohtanut kaiken oppimani. Ehkä, jos pääsisi vielä käymään ratsastamassa useamminkin kuin kerran vuoteen ratsastustallille, niin voisi karista pölytkin pois aivoista.