Olen pitkään ollut ilman ammattia, sillä nuoruudessani en kouluja syystä X ja Y käynyt. Nyt kuitenkin aloitin Merkonomin opinnot keväällä 2019 ja alan olemaan loppusuoralla. Paljoa ei olisi jäljellä, 3 näyttöä ja koulut olisi taputeltu. Olen erittäin ylpeä itsestäni, että olen pystynyt verkko-opintoina käymään koko koulun läpi muutamalla lähipäivällä, jotka olivat pakollisia. Jos olisin nuorempana tällaiseen projektiin lähtenyt, olisi se varmasti jäänyt kesken.
Nyt kuitenkin olen niin lähellä finaalia, että heikompiakin hirvittäisi. Minä, saamassa viimein kaiken mahdollisien esteiden jälkeen koulusta paperit ammattiin. Olen tauottanutkin opintojani pidemmän sairaslomani ajan, mutta se teki vain opintojeni kannalta hyvää. Olen jaksanut enemmän panostaa kouluun sekä töihin palattuani, töihin. Selvisinkin 6 lisäkurssista, jotka minulle viime metreillä laitettiin, kun koulujen alussa niitä ei minulle jostain syystä oltu laitettu, vaikka pakollisia olivatkin.
Luulin pidemmän aikaa, ettei minusta ole tähän, mutta aivan ihanan tukijoukon ansiosta olen nyt selvinyt tähän pisteeseen saakka. Harmittaahan se, etten tälle vuodelle papereita saa, mutta ymmärrettävää on se, ettei työpaikalla joulun lähestyessä ole pomoilla tai minun valvojallani aikaa katsoa näyttöjä läpi. Olenkin miettinyt, josko tekisin näytöt toisaalla, mutta siitäkin pitäisi keskustella opettajan sekä pomoni kanssa. Monta markkinointiin liittyvää mahdollista mainosta olisi tekeillä muutenkin, perhesuhteiden vuoksi, joten niistä tulisi näyttöä markkinointiin myös.
Uusin tavoitteeni siis olisi saada paperit mahdollisimman aikaisessa vaiheessa vuonna 2023. Paljon tähän on panostettu ja tulen panostamaankin, että saan koulut kunnialla loppuun. Olen kyllä ylpeä siitä, että minulla pian on ammatti. Olen aina ollut hieman sellainen, että koulut olivat minulle vain yksi hailee, eikä kiinnostusta koulunkäyntiin ollut. Nyt numerotkin näyttävät eri tarinaa, sillä miltei kaikista pakollisista tullut 5, 4 tai 3. Jos et tiennyt vielä niin 5 on ammattikoulussa paras arvosana ja 1 huonoin. Keskiarvokin on 4, eli minusta tuli se vihaamani hikke, vaikka nyt se tuntuukin aika hyvältä.
Hyvä minä!
Et tiedäkään kuinka hyvä mieli tuli tästä markkinoinnin suunnittelun kurssin arvostelusta. Panostin kyseiseen powerpoint esitykseen erittäin paljon ja siitä sen mukainen palautekin oli ihanaa saada. Olen aina ollut visuaalinen, taiteellinen ja pitänyt kaikesta pienestä sommittelusta. Tuota tehtävää oli todella kiva tehdä, sillä aihe oli itselle mieluisa ja olisin pystynyt tuosta tekemään vielä isomman kokonaisuuden, mutta se olisi ollut liian pitkä. Kerrankin omista mieltymyksistä sai hyvää palautetta!
Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ottaa kritiikin todella helposti ihon alle, mutta tämä nostatti oman mielialan kuuhun asti, sillä harvoin noin hyvää palautetta saan mistään. Myönnettäköön, että kritiikin saaminen on edistänyt omia taitojani, sillä pyrin aina parantamaan omaa tekemistäni niiden mukaan, kuten kuuluukin. Olen myös aika kilpailuviettinen ja sellainen ihminen mikä antaa aina 110% kaikesta mitä tekee, liittyi se töihin, vapaa-aikaan tai vaikka sitten bilettämiseen.
Useampikin hyvä palaute tullut, jotka ovat saaneet minut niin iloiseksi, että vapaa-aikanakin olen tehnyt jotain koulujuttuun liittyvää, vaikkei olisi mikään tarve tai velvoite. Olen aloittanut monia projekteja hyvien palautteiden ansiosta, kuten vaikka kirjoittamisen.
Minä kirjoittajana
Tämä oli yksi niistä palautteista, jotka sai minuun iskemään jonkin luovuuden kärpäsen, sillä rupesin jatkamaan kyseistä novellia. Siihen onkin tullut jo monta sivua tekstiä tehtävän jättämisen jälkeen ja olen ollut yllättävän tyytyväinen tekeleeseeni. Aloitin myös toisen kirjoitelman, jota sitäkin tässä nyt vapaa-aikanani kirjoitellut eteenpäin ihan yhtä lailla kuin novelliakin. En tiedä julkaisenko niitä ikinä missään, sillä itsekriittisyys on aina isosti tällaisissa läsnä. En uskalla julkaista tekstiä, joko siitä syystä että pelkään ettei se uppoa ihmisille tai sitten saan siitä toisaalta paskempaa palautetta.
Pari minulle on sanonut, että minun olisi osallistuttava jononkin kirjoituskilpailuun, mutta siinä tulee se eteen, etten uskalla tai jos tulee kirjoitusblokki, kun pitäisi tietentahtoen kirjotitaa jotain jostain tietystä aiheesta. Mutta ei minulta siltikään fantasiakirjoittaminen lopu kokonaan. Olen ehkä kirjoittaessani dramaatikko, tykkään paljon kirjoittaa draamaa sekä elämää mullistavista asioista. Kuten tällä hetkellä miehensä menettäneestä naisesta, jonka kohtalo on kirjoitettu legendoihin. Hän ei pääse vaaroja, miesten ihailua tai ongelmia pakoon, vaikka kuinka yrittäisi.
Tietysti kuuntelen hirveästi dramaattista tai jonkinlaista inspiraatiomusiikkia kirjoittaessani, joten välillä musiikin ollessa vahvaa, synkkää tai jollain tapaa tummaa, on kirjoittaminen muuttunut uhkiin, vaaroihin tai muihin musiikkiin sopiviin tilanteisiin. Ehkä vielä jaan tänne pienen pätkän tuosta tarinastani, missä omasta mielestä onnistuin hyvin! Sano toki mitä mieltä olit!
Tarina
Jäänsiniset silmäni tuijottivat merta, sen kuohuja ja samaan aikaan rauhallisuutta. Se toi mieleeni kodin, kuin olisin aina kuulunut meren ääreen. Minuahan sanottiin pienempänä merenneidoksi, olin silloinkin kuvankaunis, isoilla jäänsinisillä silmillä varustettuna ja hennolla äänellä siunattuna. Ehkä jollain tapaa merenneidoksi kutsuminen loi minullekin jonkinlaisen halun olla meren ääressä. Huomaamattani laskin kädet puuskasta sivuilleni, viitan valahtaessa käsivarsilleni. Hiukset tanssahtelivat valssiaan ja mieleni täyttyi tyhjyydestä. Tähän olisi hyvä päättää elämäni, näin minä haluaisin viettää viimeiset hetkeni, kun sen aika on. Kävellä mereen, nauttia kesäillan auringosta ja olla vain. Otin askeleen, toisenkin, huomaten pian olevani vyötäröä myöten vedessä. Viitta myötäili veden pintaa, luoden taakseni laahuksen. Kyynel vierähti poskelleni, sisäinen kamppailuni oli viimein hiljaa. Minun ei tarvinnut murehtia ja stressata mistään. Täällä pystyin olemaan oma itseni, minä.
Käteni silittivät veden pintaa, tuntien jokaisen pienemmänkin aallon pärskeen. Silmäni ummistuivat jälleen, kullanruskeiden hiusten jatkaessa tanssintaa. Viitta yhtyi taas hiusteni tanssiin, niiden liikkeiden soljuessa yhteen. En ollut vieläkään täysin toipunut, toipunut rakkaani kuolemasta. Me tulimme merelle rentoutumaan, olemaan vain aloillaan ja päästämään sanattomasti murheemme pois harteiltamme. Tunsin, kuinka kädet kietoutuivat ympärilleni, takaa päin, lämmittäen. Vahva rintakehä painautui selkääni vasten, mahan painautuessa alaselkäni notkoon. Leuka painautui olkapäätäni vasten hellästi, kasvojemme ollessa lähekkäin. "Olisitpa täällä... Minulla olisi niin paljon kerrottavaa!", sanahdin lämmin sävy äänessäni, painaen kädet mahani päälle, jossa miehen kädet lepäsivät sormet ristittyinä. "Kaipaan sinua, joka päivä yhä enemmän.", kyyneleet vierivät poskilleni, auringon säteiden saaden ne säihkymään helmiäisvalkoisina.
Hiljaisuus, se enteili pahaa. Toisaalta hiljaisuus oli paljon muutakin, se oli lupaus tulevasta. Kaksi hentoa, rikkinäistä sielua seisoi meressä, katseet laskevaan aurinkoon suunnattuina. Toinen tästä maanpäällisestä ja toinen muistona vain. Hetki seesteisessä ympäristössä oli kulunut, silmät ummistuen ja kyynelten virratessa poskia pitkin kohti merta, johon suolaiset kyyneleet sekoittuivat jättämättä jälkeäkään rikkinäisestä ihmisestä. Rauhallisen hetken rikkoi vahva ote sivulle valahtaneesta kädestä, jonka sormet tunnustelivat veden pintaa. Hämmentynyt, itkuinen katse kääntyi otteen ottanutta kohti, huomaten tuiki tuntemattoman miehen huolestunut ilme kasvoillaan. "Neiti... Oletteko te kunnossa? Tiedättehän, ettei meressä ole turvallista olla auringonlaskun aikaan?", ääni oli huolestunut, mutta lämmin.
Lisää kommentti
Kommentit