❈ Masennuksen kourissa ❈

Niin, miltä se sitten näyttää? Aika toivottomalta jopa välillä! Aloin huomaamaan ensimäisiä oireita marraskuun aikana, tietyt asiat joita ennen rakasti tuntuivat päivä päivältä raskaammilta tai ne eivät kiinnostaneet juuri lainkaan. Aloin olemaan enemmän ja enemmän kotona, kunnes kaikki tuntui samalta kauralta. Kenties tunsin, että näinköhän vajoan taas siihen mitä olin aiemmin. Aiemmin, silloin kun kaikki meni täysin mönkään, enkä vielä ollut saanut elämästä kiinni. Päivä päivältä sängystä ylös nouseminen oli muuttumassa tahtojen taisteluksi, kumpi sen voittaa? Yleensä minä, mutta sänky oli tosi monesti tosi houkuttava ja olisi vain tehnyt mieli vain nukkua päivän ohi. 

Töissä olin jatkuvasti väsynyt, itkin suurimman osan tauoista, eikä mistään meinannut tulla mitään. Koko ajan tuntui, kuin olisin leijunut ja vellonut samassa paskassa kuin kauan aikaa sitten, mistään ei tullut mitään. Mitä pidemmälle joulukuuta edettiin, sitä enemmän sietämättömäksi alkoi oma olo mennä. Kotona ei huvittanut tehdä kotitöitä, ruokaa en syönyt eikä hirveämmin ollut innostusta enää tehdä mitään sellaista mistä ennen nautin. Tunsin juuttuneeni pahimpaan painajaiseeni, painajaiseen jota katselin vain vierestä, pystymättä tekemään sille siinä hetkessä mitään. Yritin omalla savolaisen sisulla vain pärjätä, kunnes monet olivat sitä mieltä, että pitäisi hankkia jo itselleen apua. Jääräpäisenä en suostunut heti apua hankkimaan, sillä aiemmin eri asioista apua tarvittuani en ole sitä ikinä saanut. 

Minusta on tuntunut, että olen saanut tapella elämäni aikana avun saannista todella paljon enkä suurimmaksi osaksi aikaa sitä ole saanut. Ajattelin etten nytkään sellaista apua saisi mitä minä tarvitsin, alettiin selvittää, miten minulla voisi olla lisämunuaisen kasvain, joka johtaa masennusoireisiin. Sitten juostiin verikokeissa, todella monissa parin viikon sisällä. Mitään suurta ei löytynyt, pieniä vikoja, jotka johtui huonosta ruokavaliosta ja liikunnan puutteesta. Erikoislääkäri edelleen oli sitä mieltä, että lisämunuaisen kasvain, eikä omasta arviostaan horjunut, kunnes pääsin puhumaan psykiatrille. Hän kauhisteli miksei minua aiemmin oltu ohjattu psykologiseen hoitoon, tilanne oli akuutti hänen mielestään eikä epäilystäkään miten tästä eteenpäin, sairasloma ja paljon apua. 

Päivät eivät tuntuneet miltään, kaikki tuntui olevan samaa paskaa kuin aina ennenkin ja joskus jopa herääminen aamulla muuttui mahdottomaksi. Sängystä herättyä saatoin olla vihainen eikä se vihan tunne hellittänyt päivälläkään. Ruoka ei edelleenkään maistunut eikä liikunta napannut. Suihkussa käynti saattoi venyä parista päivästä viikkoon, eikä vaatteetkaan vaihtuneet kovin usein. Liian raskasta oli pestä pyykkiä tai vaivautua mennä suihkuun. Olin jumissa itseni kanssa, päivittäin mietin mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi aina minä? Ei varmaan ole ollut yhtään päivää, kun mietin sitä miksi minä olen tämän kaiken "ansainnut". Kostaako joku minulle menneiden aikojen tölväilyistä vai onko omat elämän valinnat olleet niin päin prinkkalaa, että aiheutin tämän itselleni? Syytänkö itseäni nyt ihan syystä vai syyttä? Miltei joka viikko sai tapella lääkärien kanssa siitä mikä olisi minun terveydentilalleni oikea tapa lähteä purkamaan tätä ja selvittämään milloin olisin työkykyinen. 

Tuntui edelleen, kuin lääkärit olisivat jyränneet minun mielipiteeni tai sananvapauteni täysin ja tehneet mielivaltaisesti jokaisen ratkaisunsa. Yhtään kertaa ei ollut, ettenkö olisi itkien pois vastaanotolta lähtenyt, tunsin oloni petetyksi ja samaan aikaan niin rikkinäiseksi etten tiennyt kestäisinkö enää kasassa kauaa. Alkoi olla myös vähän naapurien kanssa sotaa, joka lietsoi omaa stressiäni entisestään eikä enää omalla takapihalla olo tuntunut samalta kuin aiemmin. Joka kerta meitä kytättiin takapihan puolen ikkunoista, mitä me siellä omalla aidatulla takapihalla teimme, jos ei naapurien mielestä ollut oikein tuli siitä välittömästi palautetta kuinka meidän omalla pihallamme kuuluisi toimia. Olin aivan loppu jokaiseen vääntöön naapurien kanssa, siitä kerron toki lisää, se onkin erittäin pitkä tarina se. Viimeisin niitti taisi olla perätön eläinsuojeluilmoitus, meidän koirat ovat terveitä molemmat. Muuttostressi vielä tähän seuraavaksi, kun pakko oli päästä pois tuolta helvetinluolasta. 

Onneksi meillä on ihanat tukijoukot jotka ovat meidän muutossa auttaneet, ei ole tarvinnut ihan kaikkia hiuksia stressata pois päästä ainakaan vielä. Muuton jälkeen olossa aloin huomata muutoksia paljon parempaan päin. Nyt alkoi ruokakin maistua, ehkä hieman liikuntakin tuntua kivalle pitkästä aikaa. Kalastus on ollut nyt kesän alkuun todella iso pelastus! Pikkuhiljaa alkaa olo olla nyt sellainen, että pieni hikiliikunta tai hevosten sekä koirien kanssa touhuilu saa jopa hymyn kasvoille ja minut jatkamaan askel kerrallaan kohti työkykyä. Moottoripyörälläkin ajaminen on omanlaista terapiaa, tosin nyt harvassa ollut päivät jolloin päässyt ajamaan. Tässä vielä pari kuukautta aikaa saada oma itsensä kasaan ja työkuntoon, mutta aika hyvällä mallilla nyt ollaan jo!