Mistäköhän mulle on tullut stressiä? Mietitäänpäs hetki tässä, ennen kuin avaan asiaa enemmän. Viime syksynä naapuriin muutti kaksi uutta naapuria, jotka alussa tuntuivat olevan ihan siedettäviä ja jopa mukavia. Kuitenkin pikkuhiljaa alkoi kaikki mennä päin honkia ja kaikkien meidän "alkuasukkaiden" rauhaa alettiin häiritsemään. Kolmessa asunnossa oli ollut pidemmän aikaa asukkaat, jotka me tunnemme todella hyvin ja pystyttiin jopa istumaan iltaa naapurissa tai juttelemaan pihalla niitä näitä. Kukaan ei valittanut mistään ja pystyi elämään normaalisti, tekemään pihatöitä tai ottamaan aurinkoa lämpimänä kesäpäivänä keskellä omaa aidattua pihaa. Kuitenkin, uusien naapurien saapuessa ja muuttaessa 2 vapaana olevaan asuntoon alkoi ilmapiiri pikkuhiljaa muuttua. 

Vanhemman rouvan tavaroita alkoi olla vintti, yleiset säilytystilat sekä meidän asunnon kellarin säilytystilat täynnä. Pihallekin ilmestyi suuria tavarakasoja, joiden oli tarkoitus siirtyä siitä päivän aikana pois, mutta saattoivat lojua samassa paikassa kuukausia. Uusi vanhempi rouvashenkilö alkoi pikkuhiljaa tehdä vaatimuksia kaikille naapureille ketkä hänen vieressään asuivat, mutta meidän korviin ne kantautuivat muilta naapureilta. Emme ikinä saaneet kuulla meitä koskevista asioista suoraan kyseiseltä henkilöltä, vaan aina meidän tuttavanaapurilta. Milloin meidän olisi pitänyt siirtää takapihan aitaa tai purkaa se kokonaan koska se pilasi uuden naapurin fengsuin täysin omalla rumuudellaan. Sanottakoot, ettei uudella naapurilla ollut takapihaa lainkaan, vaan ikkunat osoittivat takapihalle. 

Hän halusi meidän takapihalle tehdä ranskalaisen -tai englantilaisen puutarhan, sillä me olimme sen saaneet sen viidakosta siistittyä hienoksi ja tasaiseksi nurmipihaksi. Aitojen toisella puolella oli risukkoa ja muita puskia, jotka estivät vanhemman rouvashenkilön suunnitelmat puutarhasta, muttei se häntä estänyt silti haaveilemasta meidän takapihasta. Pikkuhiljaa aloin stressaamaan kyseistä naapuria, sillä hän kyttäsi ikkunasta ja saattoi alkaa huutelemaan ikkunasta miten minun täytyisi siistiä vielä sieltä täältä, että piha olisi hänen mielestään vielä siistimpi. Ihme ettei koirien leikeistäkin valittanut, kun koirat vapaana pihalla saivat juosta. 

Sitten alkoi toinenkin uusi naapureista kytätä mitä teemme takapihalla, jos haravoin havuja ja heitin aidan toiselle puolelle, tuli ikkunasta rääkäisy; "Etkai sinä saatana niitä toiselle puolelle aitaa visko? Pussita ja vie sekajätteeseen niinkuin kuuluukin." Hän ei halua nähdä havuja hänen pihallaan, vaikka tälläkään naapurilla ei ollut omaa takapihaa, ainoastaan ikkuna osoittamassa talon takapihalle. Siksi toisekseen, eihän lakaisujätettä voi heittää sekajätteeseen, se pitäisi ennemmin kompostoida, mutta hyvin ne havut maatuvat sellaisessa kasvuympäristössä mitä meidän aidan toisella puolella oli. Alkoi stressi, voinko mennä ulos tekemään pihatöitä ilman, että minua kytättäisiin? Olin koko ajan varpaillani, enkä tykännyt enää olla ulkona takapihalla koirien kanssa, edes grillaamassa takaterassilla. 

Vanhempi rouvasnaapuri jatkoi meidän asioiden puhumista muille talon asukkaille ja valtasi tavaroillaan edelleen kaikki säilytystilat. Jouduin monesti laittamaan vuokran-antajalle sähköpostia, jossa selitin tilanteen muttei mitään tapahtunut. Sinisilmäisesti naapurit kuitenkin moikkasivat meitä ja juttelivat niitä näitä, kuin mitään ei olisi tapahtunut koskaan, mutta meidän puolelta ei kovin montaa sanaa enää kuulunut. Sitten tuli päivä, jolloin oveen koputettiin, siellä odottivat eläinsuojeluviranomaiset. "Olisiko hetki aikaa, jos tulisimme käymään ja katsomaan miten teidän koirat voi?" Päästimme heidät sisään, he katsoivat koirat, aidatun takapihan, kerroimme miten me vietämme päivät ja näytimme ruokien sekä hoitovarusteiden paikat sekä ulkoilutusvälineet. Toisen heistä ilmeestä näki, kuinka turha käynti oli, sillä meidän koirilla oli kaikki hyvin. Näytimme ja kerroimme vielä, että toinen on kuvattu luustoltaan täysin terveeksi eikä sen laihuuteen ole löytynyt muita syitä kuin ylivilkkaus tai sirokoko noin muuten. 

Puhtain paperein siis selvittiin, niinkun tiesin jo tapahtuvan, mutta alkoi silti kismittää ja harmittaa, miksi tuhlataan aikaa ja resursseja turhiin käynteihin, kun apua tarvitsevia on paljon enemmän joilla asiat huonommin. Toki ymmärrän, toinen koiristamme on pienikokoinen, mutta syö paljon, kuluttaen ylivilkkaudellaan paljon. Hänet on leikattu ja tutkittu täysin terveeksi, joten kukaan naapureista ei voi edes tietää mikälaisia asioita olemme käyneet läpi. Muutenkin ei kukaan voi vain ulkokuoren perusteella päätellä ettei koira voi hyvin, jos se on laiha. Mitä jos sillä on sairaus tai vaikka jokin vamma, mihin on jo hoitoa eikä vaan liho tai näytä jonkun mielestä hyvälle? Koskaan ei voi tietää minkälaisessa tilanteessa kukin koirakko on, mutta tulisi silti sanomaan päin naamaa asiat, ennen kuin asiaa vie eteenpäin. Tästäkään me emme kuulleet aiemmin, ainoastaan vasta myöhemmin tutulta naapurilta, joka kertoi miten vanhempi rouvashenkilö oli vuodattanut hänelle kuinka minä en hoida koiriani kunnolla. 

Uudet naapurit olivat aloittaneet sodan meitä vastaan, me emme siihen lähteneet mukaan, elimme omaa elämäämme ja edelleen kuulimme mitä meistä puhutaan ja kuinka meidän asioita levitellään ympäri asuikkuntaamme tuntemattomille. Lenkityksestä suurimmiten, mutta eivät hekään siitä tiedä mitään, mitä me koiriemme kanssa teemme. Yleensä lähdemme metsään autolla, jossa koirat saavat juosta vapaana, jolloin nuorempi nukkuu seuraavan päivän, koska ei jaksa tai halua ulos. Toinen on joka hetki valmis lähtemään uudelleen, mutta yritämme pitää sen liikunnan hihnassa kävelynä tai metsässä vapaana hetken, että saisi painoa nostettua. Olin aivan loppu siihen ainaiseen valittamiseen, kyttäämiseen sekä siihen pelkoon, että koska tulee uudestaan eläinsuojelu käymään, vaikka meidän koirilla mitään hätää olekaan. 

Pikkuhiljaa oma jaksaminen alkoi horjua horjumistaan ja töissäkään ei enää mennyt niin hyvin, koska naapureiden aiheuttama ahdistus ja stressi vain tuntui lisääntyvän. Naapureiden vaatiessa kaikkien toimimaan jollain tavalla, he jättävät itse toimimasta niin. Muut kiltteinä tottelimme, muttei kumpikaan uusista naapureista toiminut itse sanomallaan tavalla. Yksi pahin oli, kun talven jälkeen niinsanotut vieraspaikat olivat ihan mutavelliä, joihin autot jäivät kiinni, mutta uusimmat naapurit olivat vallanneet miltei kaikki tolppapaikat, joita jokaiselle asunnolle oli tarkoitettu 1. Nuorempi uusi naapuri valtasi 2 paikkaa eikä maksanut kuin yhdestä, vanhempi rouvasnaapuri ei maksanut tolpasta lainkaan ja silti piti autoaan siellä. Me saimme minun autoni onneksi oman asuntomme oven eteen luvan kanssa, mutta puolison pakettiauto oli monta kertaa pohjasta kiinni mutaliejuparkissa, kun ei omalle tolppapaikallekaan päässyt. Asialle ei tullut muutosta pitkään aikaan, vaikka asiasta vuokran-antajalle siitä ilmoitimme. 

Olin aivan loppu siihen, miten jokapäivä sain kuulla mitä olemme tehdeen, emme ole tehneet tai olemme jättäneet tekemättä oikein. Milloin naapurin rouva oli haravoimassa meidän etupihalla kotirauhan suojaamalla alueella, kun tulimme kotiin ja meidän tavaroihin oli koskettu. Tai milloin meidän takapihan kellarivarastoon ollaan menty ja viety sinne hänen omia tavaroita, jotka eivät sinne kuulu. Pikkuhiljaa olo meni niin huonoksi, että sain masennusdiagnoosin ja olen ollut sairaslomalla joulukuusta asti. Huhtikuun lopulla kävi niin hyvä tuuri, että uusi asunto löytyi ja pääsimme vihdoin muuttamaan pois kauhujenkammiosta. Tosin aivan ihanat  alkuperäisnaapurit olivat meille läksiäislahjat tehneet matkaan ja itkuhan siinä melkein tuli. Nyt alkaa pikkuhiljaa omakin olo hellittää, stressin ollessa miltei täysi 0%. Jos tätä nyt olisi hyvä lähteä rakentamaan parempaa tulevaisuutta.